YLE kirjoittaa sivuillaan 11-vuotiaasta peliriippuvaisesta Tuukasta. Peliriippuvuus syntyi vähitellen älypuhelimen käytön seurauksena (Yle.fi. Älypuhelin vei lapseni). Kirjoituksen Tuukka ei ole yksin oman ongelmansa kanssa, vaan hänellä on kohtalotovereita yhä enenevässä määrin. On arvioitu, että noin joka kymmenes nuori kärsii ongelmallisesta digipelaamisesta. Aiemmin sosiaalinen ja iloinen artikkelin Tuukka oli muuttunut vähitellen väsyneeksi ja aloitekyvyttömäksi. Hänellä oli isoja keskittymisen ongelmia ja hän oli ahdistunut. Vain pelaaminen toi hyvän olon ja antoi merkityksen elämälle.
Digipelaaminen ei ole vain huono asia. Sillä on monia hyviä puolia. Se on hyvä alusta tutustua uusiin ihmisiin, oppia kieliä ja ystävystyä. Ujotkin uskaltavat helpommin esiintyä omana itsenään, kun ei tarvitse olla kasvotusten toisten kanssa. Juuri tämä digipelaamisen tarjoama yhteisöllisyys – kuuluminen johonkin peliyhteisöön – on yksi koukuttavimmista asioista peliriippuvuuden syntymiselle. Ujot, yksinäiset nuoret saavat digimaailmasta onnistumisen kokemuksia. He tuntevat pärjäävänsä ja olevansa taitavia. He saavat hyväksyntää ja tunteen kuuluvansa johonkin, olevansa osa jotakin suurempaa. Nämä ovat isoja merkityksellisiä tunteita. Ne tuovat nuorelle lisää itseluottamusta.
On tärkeää, että nuori kokee kuuluvansa johonkin yhteisöön. Tunne syntyy, kun nuorta kuunnellaan ja hänet kohdataan aidosti. Puhutaan osallisuudesta. Se on yksi Suomen hallituksenkin keskeisitä tavoitteista, kun puhutaan syrjäytymisen ehkäisemisestä (THL. Hyvinvointi- ja terveyserot). Kunnat ovat ottaneet nuoret huomioon monin eri tavoin. On nuorisoneuvostoja ja nuorisovaltuustoja. Vaikuttaminen on yhtä lailla nuorten kuin aikuistenkin perusoikeus. Kunnat tekevät yhteistyötä monien eri organisaatioiden kanssa tavoitteena lisätä nuorten osallisuutta. Nuorten osallistuminen on vapaaehtoista. Moni onkin aktiivinen vaikuttaja itselle tärkeissä asioissa. Aktiivinen osallistuminen tuo tunteen, että minulla on merkitystä ja minua kuunnellaan. Osallisuus on vaikuttamista. Osallisuudella on merkitystä. Se lisää samalla nuoren hyvinvointia, koska hän kokee olevansa tärkeä. Hyvinvoiva nuori ei syrjäydy.
Hyvinvoinnin vastakohta on pahoinvointi. Pahoinvoivien nuorten määrä on kasvussa. Ja pahoinvoinnin tiedetään lisäävän syrjäytymistä. Meidän jokaisen velvollisuus on pitää huolta toisistamme. Soitetaan kaverille, haetaan mukaan ulkoiluttamaan koiraa, pyydetään mukaan jumppaan jne. Ihan mitä tahansa, kunhan osoitamme olevamme kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu. Tavataan kasvokkain. Hyvinvoivina yksilöinä teemme myös yhteisestä yhteiskunnastamme hyvinvoivan. Se on jokaiselle hyvä asia.
Mikäli kiinnostuit aiheesta, katso Yle Areenasta dokumentti
Älypuhelin vei lapseni. Se löytyy tämän linkin takaa https://areena.yle.fi/1-4651062.
Työskentelen varhaiskasvatuksen parissa ja olen seurannut, kuinka henkilöstömitoitus varhaiskasvatuksessa on puhututtanut niin varhaiskasvatuksen ammattilaisia, kuin lapsiperheitäkin. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitusta on puitu niin pitkään, kuin vain muistan. Tämän vuoksi haluan kootusti selkeyttää varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitusta, ottaa asiaan kantaa ja keskustella kommenteissa kanssanne.
Mitä varhaiskasvatuksen henkilöstömitoituksella tarkoitetaan?
Henkilöstömitoituksella tarkoitetaan sitä, kuinka monta kasvattajaa tarvitaan varhaiskasvatuksessa lapsiryhmää kohden. Päiväkodin suhdeluvuista säädetään valtioneuvoston asetuksessa sekä varhaiskasvatuslaissa. Varhaiskasvatuksen henkilöstömitoituksessa tulee ottaa huomioon lasten ikä ja erityisen kasvatuksen ja hoidon tarpeessa olevat lapset, ellei heillä ole erityistä avustajaa. (Tehy 2019.)
Päiväkodissa saa yhdessä ryhmässä olla korkeintaan kolmea kasvattajaa vastaava määrä lapsia. Tarvittaessa kasvattajia voi olla enemmän, mutta lapsiryhmä ei saa olla tätä suurempi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että:
alle 3-vuotiaiden ryhmässä voi olla enintään 12
lasta (1 kasvattaja/ 4 lasta),
yli 3-vuotiaiden ryhmässä enintään 24 lasta (1
kasvattaja/ 8 lasta), joissakin kunnissa on erikseen päätetty pitäytyä aikaisemman
lainsäädännön määrittelemässä mitoituksessa (1 kasvattaja/7 lasta, jolloin
myöskin ryhmäkoko voi enimmillään olla 21 lasta)
yli 3-vuotiaiden osapäivähoidossa (1 kasvattaja/
13 lasta) (Tehy 2019.)
On kuitenkin hyvä huomioida se, että ryhmässä voi olla ns. “kirjoilla’’ enemmän lapsia, kuin suhdeluvun tai enimmäiskoon mukaisesti säädetään. (Jos esimerkiksi ryhmässä on osapäiväisiä lapsia). (Talentia 2019.)
Voiko henkilöstömitoituksesta
poiketa?
Mikäli suhdeluvuista joudutaan poiketa, niin sen tulee olla poikkeuksellinen, mahdollisimman lyhytkestoinen ja satunnainen tapahtuma. Poikkeus ei voi olla ’’sääntö’’, joka tapahtuisi päivittäin tai kestäisi tarkoituksen mukaisesti edes kokonaista päivää! Päiväkodeissa on oltava suhdelukujen edellyttämä henkilöstöresurssi. (Talentia 2019.)
Poikkeus voi tapahtua, jos lapsen keskimääräiset varhaiskasvatuspäivät ovat jatkuvasti merkittävästi vähemmät, kuin itse toimintapäivät. Myöskin poikkeaminen voi tapahtua tilanteessa, jossa lapsen osa-aikainen varhaiskasvatus laajenee osa-aikaisesta varhaiskasvatuksesta kokoaikaiseen vanhemman työn tai opiskelujen vuoksi. Suhdeluvuista tilapäiseen poikkeamiseen voi johtaa mm. vanhemman yllättävä työvuoron muuttuminen tai henkilöstön äkillinen sairastuminen. Mikäli henkilökunta sairastuu kesken työpäivän, niin tilalle on pyrittävä saamaan mahdollisimman nopeasti sijainen. Ennakoitavissa oleviin lomiin tai muihin poissaoloihin on henkilöstömitoituksen suhteen reagoitava jo etukäteen. (Talentia 2019.)
Tutkimuksessa, jonka Oulun yliopisto on koordinoinut, on selvitetty varhaiskasvatuslakiin tehtyjä muutoksia vuosina 2015 & 2016. Kyselyn tulokset on julkaistu joulukuussa 2017. Yli 4000 lasten vanhempaa, 2000 varhaiskasvatuksen työntekijää, 115 yksityisten päiväkotien johtajaa ja 212 kunnan varhaiskasvatusjohtajaa vastasivat monitahoarviointiin. (Loukkola 2018.)
Tulokset olivat yliopistolehtori & dosetti Anna-Maija Puroilan mukaan odotettuja. Etenkin ryhmäkoon kasvu näytti huolestuttavalta kyselyn mukaan. Kyselyssä todettiin, että lähes päivittäin tulee suhdelukujen ylityksiä päiväkodin työntekijöiden työvuorojen vuoksi. Suhdeluku nähtiin toteutuvan ainoastaan käytännössä silloin, kun päiväkodin kaikki työntekijät olivat paikalla. Aamuisin ja iltapäivisin tapahtuu suhdelukujen ylityksiä. Tutkimuksessa oli kurjana esimerkkinä nostettu myös esille tilanne, jossa työntekijä oli yksin 15 lapsen valvojana ja tällöin on kyseessä jo turvallisuusriski. (Loukkola 2018.)
Päiväkodeissa kasvatetaan lapsia yhä pienemmällä määrällä työntekijöitä. Tämä tuo päiviin tiukkoja tilanteita. Aikuisen ja lapsen väliset suhdeluvut eivät kuitenkaan ylity yleensä laittomiksi, sillä työntekijät siirtyvät omasta lapsiryhmästä paikkaamaan sinne, missä aikuisia on liian vähän. Usein myös ”rakoja paikataan” yhdistelemällä ryhmiä ylisuuriksi. Tämän vuoksi nykyinen rakenne on osoittautunut erittäin haavoittuvaksi. (Jaakkola 2018.)
Puidaanko asiaa liikaa?
Omakohtainen kokemus työntekijän näkökulmasta on se, että suhdelukuja ja mitoituksia on syynätty tarkoin, jotta ne toteutuvat ja ovat toteutuneetkin.
Itselläni ei ole kokemusta vanhemman roolista, joten asiaa en ole siitä valosta nähnyt. Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia siitä, miten te vanhemman roolissa koette mitoitusten näyttäytyvän vai kiinnitättekö te siihen lainkaan huomiota? Vaikuttavatko lehtiartikkelit teidän luottoon lapsenne päivähoidosta? Joskus tulee tunne siitä, että yhden yksikön haasteet liitetään osaksi koko varhaiskasvatusta, samoin kuin vanhusten palveluissakin.
Usein kuitenkin pohdin, miksi suhdeluvut ovat ne mitkä ne ovat ja mitä niiden pitäisi olla, jos eivät olisi nämä mitkä jo ovatkin…? Olisiko mahdoton ajatus, että suhdeluvut muovautuisivat herkemmin lapsiryhmän ’’aineksen’’ mukaisesti, sillä lapsiryhmien tarpeet ovat niin erilaisia? Asiaan liittyen itsellä pyörii paljon ajatuksia puolesta ja vastaan, mutta toivoisin, että mitoituksissa huomioitaisiin paremmin lasten yksilölliset ja ryhmäkohtaiset tarpeet, kuin että painittaisiin numeroiden ja laskelmien parissa.
Loukkola, P. 2018. Päiväkotien ryhmäkoot eivät pysy sovituissa raameissa – tutkija on huolissaan lasten turvallisuudesta. Viitattu: 14.11.2019 https://yle.fi/uutiset/3-10013815
Väsyttää ja töihin/kouluun on vaikea lähetä. Tehtävät tuntuvat merkityksettömältä ja oma panos tekemiseen tuntuu hiipuvan. Muisti ei toimi niin kuin ennen ja yötkin ovat lyhyitä toisesta tai molemmista päistä uniongelmien takia. Erilaista sairaudenkokemustakin on useammin kuin ennen. Ihmisten seura ei enää kiinnosta.
Kuulostaako tutulta?
Aivan liian monista aikuisista ja lapsista tämä kuulostaa aivan siltä kuin kirjoittaisin heidän elämästään.
Työuupumus on varmasti meille kaikille aikuisille alasta tai ammatista riippumatta tuttu juttu, jos ei omasta niin työkaverin tai läheisen kokemuksen kautta. Uupumiseen sosiaali- ja terveysalla niin kuin tietysti muillakin aloilla voi johtaa monenlaiset asiat. Moraalinen ahdinko, kohtuuttomat tavoitteet tai työkulttuurin ongelmat. Sosiaali- ja terveysalan viitekehyksessä on käyty paljon keskustelua tilanteista, jotka voivat asettaa työntekijän vaikeaan tilanteeseen hänen joutuessaan toimimaan omia arvojaan vastaan. Esimerkiksi vanhus- ja vammaistyön tai varhaiskasvatuksen arki sekä työntekijöiden resurssit puhuttavat tämän tästä, ja syystä. Äärettömän tärkeitä hyvinvointia ja palveluiden laatua valvovia keskusteluja nämäkin mutta vähintään yksi yhtä tärkeä vähän laajempi keskustelu yhteiskuntamme kognitiivisen ergonomian puuttumisesta käy vielä hyvin vaimeana. Yleensä sanan kognitiivinen ergonomia kuulee vasta uupunut ihminen työterveyskäynnillä ja saa kotiin viemisiksi Muistiliiton ”Hyvä työ aivoille – kognitiivinen ergonomia työhyvinvoinnin tukena”-oppaan, joka kertoo seikkaperäisesti, miten työ tulisi järjestää niin, että aivot voivat hyvin. Hyvä opas varmaan monella tapaa mutta kuinka moni itse asiassa pystyy järjestämään työnsä kognitiivisesti ergonomisesti vai tarvittaisiinko siihen apua myös koko työyhteisöltä? Vai onko uupuneella edessä alan vaihto?
Eikä tämä ilmiö koske pelkästään työssäkäyvää väkeä. Koulu-uupumuskeskustelua käydään jo, lähinnä toisen asteen opintoihin liittyen. Nuorille suunnatuille sivustoille, kuten Nuortenlinkkiin, ilmestyy ilmiötä selittäviä ja siinä ohjeistavia sivuja. Kun toisella asteella opiskelevan uupuneen kanssa keskustelee, uuvuttavat teemat tuntuvat työelämästä ja kognitiivisen työergonomian oppaasta tutuilta: liiallinen työmäärä ja korkeat tavoitteet, tietotulva, toimimattomat opiskelustrategiat, jatkuvat keskeytykset ja muutokset, huono työilmapiiri sekä opiskelun apuvälineiden käytön osaamattomuus. Edessä on jälleen sama kysymys voiko nuori/opiskelija itse olla vastuussa tästä kaikesta vai pitäisikö koulun jotenkin tehdä tehtävästä aivoystävällisempää? Vai pitääkö vaan todeta, etteivät toisen asteen opinnot ole kaikkia varten? Yleensä ne kyllä ovat taitavat ja tunnolliset, jotka uupuvat eli akateemisessa mielessä kouluun sopimattomuudesta uupumistilanteissa harvemmin on kyse.
Kognitiivisen ergonomian ongelmat ja sen heijastukset hyvinvointiin eivät rajoitu mielestäni työtä tekevään väestöön ja opiskelijoihin, vaan nyt päätään nostava keskustelu peruskoulun liiallisista vaatimuksista liittyy samaan ongelmavyyhtiin. Yhä suurempi osa lapsista saa lähetteen neuropsykiatrisen oireilun takia jatkotutkimukseen ja tutkivat yksiköt ruuhkautuvat. Taas kerran haasteet, joihin tukitoimilla pyritään vaikuttamaan kuulostavat tutuilta: selviytyminen tietotulvasta ja työmäärästä rajaamalla sekä oppimalla parempia työstrategioita, häiriötilanteissa selviäminen ja työilmapiirin haasteiden kestäminen. Kouluihin palkataan erilaisia ammattilaisia huolehtimaan oireilevista lapsista. Kuitenkin monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että ei esimerkiksi nepsy-lapsia ole yhtään sen enempää kuin ennenkään mutta vaatimukset lapsia kohtaan ovat kasvaneet ja siksi yhä useammat eivät enää selviä ilman tukitoimia. Pitäisikö silloin pohtia ovatko vaatimukset kohtuullisia? Eikö peruskoulun pitäisi olla kaikille?
Tämä hyvinvoinnin ongelma on jo tässä vaiheessa kirjoitustani aika laajasti kansakuntamme kattava ilmiö ja jos ajattelee asiaa perheiden hyvinvoinnin kannalta, on tilanne todella huolestuttava. Yhdessä perheessä voi helposti olla edustettuna, vaikka kaikkia edellä mainittuja uupuneita ja miten silloin käy? Kuka tukee heitä, kun kaikki ovat uupuneita? Naapurissa asustaa ehkä toinen samanlainen perhe ja yhteiskunnan tukitoimet ovat palveluiden ruuhkautumisen takia riittämättömät?
Jatkoksi en malta olla pohtimatta onko ilmiöllä heijasteensa myös vanhuuteen. Onko tällä jatkuvasti aikaisemmin alkavalla ylikuormalla ihmisen aivoissa, jotain tekemistä lisääntyvien muistisairauksien kanssa? Se ainakin tiedetään, että uupuminen muuttaa aivojen toimintaa. Siitä ovatko vaikutukset pysyviä ei vielä ole varmuutta. Ehkä lapsemme oppivat näiden kognitiivisen ergonomian ja muun hyvinvointi tietouden keinoin välttämään uupumisen ja saavat niin aivoistaan enemmän irti. Mutta onko siihen viisasta luottaa vai tarvitaanko toimia aivoystävällisemmän yhteiskunnan rakentamiseksi?
Yle Uutiset,
Liikaa vastuuta liian varhain? ”Nykykoulussa järjestelmästä putoavat sellaiset,
jotka aiemmin selvisivät pää pinnalla”, julkaistu 3.11.2019 https://yle.fi/uutiset/3-10928894
Yle Uutiset,
Tuore tutkimus paljaastaa: työuupumus muuttaa aivojen toimintaa, julkaistu
30.3.2016 https://yle.fi/uutiset/3-8748057
Luin
aamulehden mielipidepalstan kirjoituksen ”Nuoret toivovat lastensuojelun
työntekijöiltä enemmän ja parempaa henkistä tukea: “Tarvitsemme aitoa
pysähtymistä huoliemme äärelle”. Kirjoituksessa lastensuojelun asiakkaina
olleet nuoret kertovat omia mielipiteitään lastensuojelusta. Kirjoituksessa
puhutaan, kuinka työntekijöiden asenteilla on ollut suuri merkitys hoidon
saamisen kannalta. Jos työntekijät ovat sitä mieltä, että nuori ei tarvitse
psykiatrista hoitoa niin usein hoitoa ei myöskään silloin saa. Myös
päihteidenkäyttö on koettu esteeksi avun saamiselle, ei ole kuitenkaan pyritty
selvittämään mistä päihteiden käyttö johtuu. Nuorten kokemus on että
lastensuojelulaitoksissa heitä on tuettu jollakin tasolla, mutta useinkaan ei
ole pyritty selvittämään syitä erilaiselle oireilulle. (Aamulehti 1.11.2019)
Tämä kirjoitus herätti minut miettimään omaa työtäni ja sitä kuinka tärkeää on pysähtyä kuulemaan lapsia ja nuoria. Tässä työssä avainasemassa ovat aito kohtaaminen ja läsnäolo sekä yksilön tarpeiden huomioiminen. Kun kuuntelemme aidosti ja huomaamme asiakkaat yksilöinä heidän kokemuksensa siitä, että he tulevat kuulluksi kasvaa. Kuulluksi tulemisen kokemus vahvistaa asiakkaan osallisuutta ja antaa hänelle avaimia omaan elämään. Ajattelen että kukaan meistä ei voi parantaa toisen mieltä, mutta voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa toisen ihmisen eheytymiseen.
Lastensuojelussa tilanteet ovat usein hyvin haastavia ja perheille hyvin raskaita. Lastensuojelun työntekijöiden tehtävä on saada asiakkaat tuntemaan itsensä hyväksytyiksi ja autetuiksi omassa elämäntilanteessaan. Luottamussuhteen rakentaminen ei aina ole helppoa, asiakkailla voi olla ennakkoasenteita tai aikaisempia kokemuksia, jotka määrittävät hänen mielipiteensä lastensuojelusta. Työntekijän vastuulla on, että asiakas tulee kuulluksi mutta samalla työntekijän on asetettava rajat ja kerrottava asiakkaalle pelisäännöt työskentelylle. Monesti varsinkin nuorten asiakkaiden on hyvin vaikea nähdä omaa tilannettaan ja työntekijän on osattava näissä tilanteissa toimia asiakaslähtöisesti mutta kuitenkin tuoda esille asiakkaan tilanne realistisesti. Aina kohtaaminen ei ole helppoa, asiakas saattaa kieltäytyä tapaamasta työntekijää tai yhteistyö ei jostain muusta syystä onnistu. Tällaisessa tilanteessa olisi hyvä pysähtyä pohtimaan mikä tilanteen on aiheuttanut. Usein taustalla on jokin epämiellyttävä kokemus tai väärin ymmärretyt sanat, nämä asiat täytyy saada selvitettyä ennen kuin työtä pystytään jatkamaan.
Satakunnan
lastensuojelun kehittämisyksikön Satanuoret, eli lastensuojelun
kokemusasiantuntijat ovat luoneet kohtaamisen kuusi k:ta jotka ovat: KATSO,
KUULE, KESKITY, KEHU, KUNNIOITA ja KERRO. Nämä on tehty kokemuksen kautta ja ne
sisältävät toiveita ja ohjeita aikuisille, joita nuoret kohtaavat lastensuojelussa.
Alla oleva kuva on mielestäni hienosti toteutettu ja siinä tulee hyvin esille
asiat, joita lastensuojelun työntekijöiden tulisi muistaa aina kohdatessaan
asiakkaita.
(Pesäpuu ry 26.10.2017)
Ajattelen
että jokainen kohtaaminen on erityinen ja jokaisella kohtaamisella on oma
tarkoituksensa ihmisen elämässä. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi,
nähdyksi ja kosketetuksi. Tällä ajatuksella haluan itse tehdä työtä
lastensuojelussa. Jokainen ihminen ja hänen tarinansa on yhtä arvokas.
On elokuun alku. Koulun piha on täynnä lapsia, vanhempia ja
kokonaisia perheitä. On iloisia jälleennäkemisiä, riemun kiljahduksia ja paljon
halauksia. On myös niitä ensikertalaisia, jotka ujoina katselevat toisten menoa
parkkipaikan kulmalta.
Maiju on aloittamassa koulutaipaletta. Hän on tullut isänsä
kanssa kouluun ensimmäisenä päivänä. Vaaleanpunainen reppu on selässä. Isosisko
ja isoveli ovat jo pitkällä omalla koulu-urallaan. Maiju on hiljainen, ei ujo,
mutta epävarma uusissa tilanteissa. Häntä jännittää kovasti. Mitenhän minä
mahdan pärjätä? Maiju on miettinyt moneen kertaan, ettei osaa vielä lukea, ei
solmia kengännauhojaan eikä laittaa vetoketjua kiinni. Opinkohan minä koskaan? Maiju
viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan omien lelujen ja pehmojen kanssa.
Jaksankohan olla koulussa niin monen muun kanssa koko ajan?
Maijun vasemmalla puolella seisoo äidin ja isän kanssa Pietari.
Pietari on iloinen ekaluokkalainen. Pietari on kiinnostunut monesta eri
asiasta, mutta kirjoittaminen, lukeminen eikä laskeminen kiinnosta oikein
ollenkaan. Ne tuntuvat liian raskailta asioilta harjoitella. Pietari viihtyy
enimmäkseen itsekseen. Hän on hyvin rauhallinen poika ja oikeastaan voisi
sanoa, että hän on hidas. Omissa ajatuksissa on kiva olla. Pietarista on kiva
ajatella asioita, jotka häntä kiinnostavat. Hän on oikea asiantuntija tietyissä
asioissa.
Reino on perheensä iltatähti ja nyt aloittamassa vihdoin kauan
odottamaansa koulutaipalettaan. Reinolle oli esikoulun opettaja suositellut
esikoulun kertaamista, mutta koti ei nähnyt sitä tarpeelliseksi. Reino on
kooltaan hyvin pieni. Hän suuttuu helposti, itku tulee herkästi ja koulupäivä
tuntuu liian pitkältä.
Maiju,
Pietari ja Reino saavat luokkakavereikseen vielä Oulan, Aatun, Kristianin ja
Patrikin. Heillä on edessä monta yhteistä vuotta. Jokainen saa kertoa jotain
itsestään. Luokassa kuullaan uudesta pyörästä, uusista lenkkareista, lemmikkilelusta,
Fortnitestä, Minecraftista ja monesta muustakin pelistä.
Elokuussa tutustutaan toisiimme. Syyskuussa jo leikitään
yhdessä koko luokka välituntisin. Iltapäiväkerhossa on tutustuttu
rinnakkaisluokan oppilaisiin, mutta parhaiten viihdytään yhdessä koko luokka.
Ketään ei haittaa, että Pietaria harmittaa häviö Kaninloikassa niin paljon,
että hän menee nurkkaan itkemään. Jokaiselle on jo tuttua se, ettei Kristian
osaa käyttää saksia tai että Maijua odotetaan aina. Aatu on tuonut kotoa teltan
luokan nurkkaan ja hän menee sinne, kun alkaa harmittamaan ja kiukuttamaan ihan
hirveästi. Se on jokaiselle ihan ok asia – muut eivät edes yritä mennä telttaan
sisälle. Oulan on vaikea istua paikallaan. Reino ei osaa olla piirtämättä, hän
ei jaksa kuunnella ja keskittyä tehtävien tekemiseen. Patrik ei tunnista
kirjaimia eikä osaa laskea paljonko on 1 + 2. Ketään ei haittaa. Jokainen saa
olla ihan sellainen kuin on. Se on ihan ok. Tämä on meidän luokkamme, ja meillä
on hyvä olla yhdessä.
Vanhempia jännittää aina oman lapsen koulun aloitus. Lasta
itseäänkin jännittää. Koulun aloitus on iso asia sekä lapselle että vanhemmalle
(Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Koulu alkaa). Moni asia pelottaa. Miten
lapseni pärjää? Jaksaako hän koko koulupäivän? Oppiiko hän lukemaan? Jännitys kuuluu
koulun aloitukseen. Erityislapsen kohdalla vanhempaa jännittää usein vielä
enemmänkin.
Omassa luokassa ja tutussa ryhmässä lapsi uskaltaa puhua
pelottavistakin asioista. Olemme jokainen ainutlaatuinen ja juuri omanlaisemme.
Kenellekään ei naureta, vaan jokainen saa olla sellainen kuin on. Oppilaat ja
opettaja tuntevat toisensa hyvin. Omassa pienryhmässä on voimaa ja se on tärkeä
lapselle. On tärkeää, että opettaja luo läheiset suhteet myös erityislasten
vanhempiin. Kun vanhempien ja koulun aikuisten välillä on hyvä
vuorovaikutussuhde, tuo se turvaa myös lapselle. Lapsi huomaa, että aikuiset
ajattelevat häntä ja yhdessä miettivät, mikä hänelle on parasta (Hoivaa ja
helli pientä koululaista, 6). Yhteistyö on tärkeää. Mannerheimin
Lastensuojeluliitto opastaa ja antaa monia hyviä neuvoja koululaisten vanhemmille.
Kenenkään ei tarvitse olla yksin. Apua löytyy netistä, puhelimen päästä ja
tietysti koulusta. Pieni koululainen tarvitsee aikuisia ympärilleen (Mannerheimin
Lastensuojeluliitto. Pieni koululainen tarvitsee aikuista).
Marraskuun pimeys ja joulu on jo lähestymässä. Luokassa on
hyvä tohina. Oppilaat ovat jo oppineet omia vahvuuksiaan ja sen, missä
tarvitsevat erityisesti apua. He osaavat jo kehua toisiaan. Se erityisesti
lämmittää opettajan sydäntä. ”Mä oon aika hyvä käsitöissä.” ”Tuu kattomaan,
miten hyvän kahdeksikon osasin tehdä!” ”Pietari on kyllä tosi taitava lukemaan!”
Ja niin edelleen. Kun laitamme yhdessä hyvän kiertämään, levittää se iloa
kaikille ja koko luokkaan.
Ja näitä oppilaiden vahvuuksia, onnistumisia ja iloisia
toisten kannustamisia on tärkeää muistaa kertoa myös koteihin. Jokainen
vanhempi haluaa kuulla hyvää lapsestaan. Sen voimalla jaksaa myös ne asiat,
joita tarvitsee vielä harjoitella. Uskon yhteistyön voimaan. Uskon siihen, että
yhdessä yksilöinä olemme vahvempia. Kestämme paremmin huonot hetket ja ilo taas
moninkertaistuu.
Tässä kirjoituksessa kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia. Kirjoittajana
on työtään rakastava erityisluokanopettaja.
Otsikko on suora ote 13-vuotiaan nuoren Instagram kuvan alta. Kuvassa hymyilee kaunis, nuori tyttö, joka näyttää onneliselta ja elämäniloiselta. Kädessään hänellä on todistus ja päällään kukallinen mekko. Kuvatekstissä mainitaan hashtagit loma, kouluohi, kesäloma, siistii. Kommentit alkavat ystävien ja tuttavien kehuilla ja positiivisilla kommenteilla jatkuen kesäloman menojen suunnitteluun. Yksi kommentti on tullut käyttäjältä, joka on kuvaton ja suojautunut yksityisen tilin taakse. Nimimerkkikään ei paljasta kommentin jättäjää. Vain kommentin sisällöstä voidaan päätellä jotain: “Tapa ittes läskihu’ra”. Tällä kommentin jättäjällä ei ole kaikki hyvin eikä kommentin vastaanottajallakaan tämän kommentin jälkeen.
Lasten ja nuorten sosiaalisen median sekä pelilaitteiden käyttö on lisääntynyt valtavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhä nuoremmat lapset saavat älypuhelimia käyttöönsä ja aina uuden älylaitteen ilmestyessä vanhemmat hankkivat näitä laitteita lapsilleen. Laitteet tuovat iloa ja ystäviä sekä saattavat sosialisoida aiemmin ujompana pysytelleitä lapsia, mutta samanaikaisesti lisäävät netissä tapahtuvaa kiusaamista ja lapsen hyvinvointia vahingoittavan materiaalin leviämistä. Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja perinteisiin paperi ja kynä- ratkaisuihin nähden, mutta toisaalta sen monialaisuus voi toimia vahingoittavana etenkin lasten ja nuorten näkökulmasta.
Sosiaalisessa mediassa kaikki kirjoitettu, kuvattu tai äänitetty materiaali leviää kulovalkean tavoin. Positiivisena esimerkkinä Jounin kaupan Facebookit sivut ja Jounin tekemät postaukset sivuilleen. Jounin kauppalla, eli Äkäslompololla sijaitsevalla K-Marketilla on tällä hetkellä yli 548tuhatta tykkääjää, kun vuonna 2013 kaupasta tiesivät paikallisten lisäksi vain paikalla käyneet. Lukema on tällä hetkellä hurja ja se kasvaa päivittäin, kauppa on saavuttanut tämän näkyvyyden sosiaalisen median avulla. Tällaisten positiivisten kasvutarinoiden rinnalla kulkee kuitenkin sosiaalisen median möröt, jotka ahdistavat ja kiusaavat ihmisiä jopa itsemurhan partaalle asti. Nämä möröt ovat toisia ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria. Sosiaalisessa mediassa kiusaamista tapahtuu jatkuvasti. Ilkeät kommentit, feikkiprofiilit, toisten kuvien ja videoiden luvaton käyttö ja levittäminen sekä suorat tappouhkaukset ovat päivittäistä. Aamulehden kolumnissa Jantso Jokelin vertaa sosiaalista mediaa petoon, joka tulisi saada takaisin hallintaan, mutta samalla huomauttaa someyhtiöiden vallasta. Haluamme lasten ja nuorten kasvavan turvallisessa ja tasapainoisessa ympäristössä ja haluamme hallita heidän somen käyttöään. Samaan aikaan someyhtiöt kehittelevät uusia yhä mielenkiintoisempia ja koukuttavampia sovelluksia, joilla käyttäjät saadaan koukuttumaan syvemmin somen maailmaan.
Lapset ja nuoret käyttävät sosiaalista mediaa jatkuvasti. WhatsApp, YouTube, Snapchat ja Instagram ovat yleisimpiä käytössä olevia sovelluksia. Yleisestikin sovellukset tarjoavat paljon hyötyä ja iloa käyttäjilleen: uusia ystävyyssuhteita, vanhojen ystävien kohtaamista,sovellusten hyödyntämistä opiskeluissa ja tiedon hauissa sekä itselle tärkeiden asioiden tallettamisessa. Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuksia tavata ihmisiä ympäri maailman ja antaa käyttäjilleen luvan avartaa omaa maailmankatsomustaan. Nuoret voivat löytää itselleen kumppanin sovelluksien kautta ja lapset saattavat ystävystyä helpommin ikätovereidensa kanssa tai löytää uusia mielenkiinnonkohteitaan. Somekanavat ovat helppokäyttöisiä; profiileja ja postauksia on helppo luoda ja jakaa, screenshottaamalla voi tallentaa muidenkin julkasuja.
Olen keskustellut paljon nettikiusaamisesta sukulaislapsieni sekä tuttujeni kanssa. Nettikiusaaminen on äärimmäisen helppoa ja sitä ei pidetä yhtä vakavana kuin esimerkiksi koulukiusaamista. Perusteluina tälle esitetään muun muassa fyysisen kontaktin puuttumattomus. Todellisuudessa nettikiusaaminen on yhtä vakava asia kuin kasvottain tapahtuva kiusaaminen ja joskus netin anonyymiys voi luoda tilanteista jopa raadollisempia. Fyysisellä voimalla tai iällä ei ole verkossa väliä, joten nuoremmat ja fyysisesti heikommat lapset saattavat kiusata itseään vanhempia ja fyysisesti vahvempia lapsia, nuoria ja jopa aikuisia ihmisiä. Kiusaamisen valvonta on myös haastavampaa verkossa, sillä kiusaamiseen puuttuminen on myös paljon kiusatusta itsestään kiinni: uskaltaako hän kertoa tilanteesta kenellekkään. (Haasio, 2013).
Netissä tapahtuva kiusaaminen on todella monimuotoista ja se leviää helposti. Esimerkiksi valheellisen tiedon tai kuvien levittäminen jostain toisesta ihmisestä voi jatkaa leviämistään jopa vielä vuosienkin päästä. Netissä jaetut kuvat, videot ja tekstit saattavat näkyä jopa tuhansille ihmisille ja voivat levitä ympäri maailmaa. Kuvia saatetaan muokata matkan varrella ja alkuperäinen tarkoitus kuvalla saattaa vääristyä todella pahasti. Kiusaajat saattavat kopioida ja varastaa kiusaamiensa henkilöiden kuvia, muokata näitä ja julkaista feikkiprofiileja eri sivustoilla. Tekstien muokkaaminen, niiden rajaaminen irti asiayhteyksistä ja tekstien liittäminen eri henkilön nimiin saattaa aiheuttaa todella vakavia seurauksia esimerkiksi nuorille, jotka ovat perustamassa omaa yritystään tai ehdolla esimerkiksi nuorisovaaleissa. KiVa- koulu hankkeen johtaja Christina Salmivalli pitää verkkokiusaamista samankaltaisena kuin koulukiusaamistakin, tämä tapahtuu vain verkkoympäristössä. ” – Jotakuta pidetään pilkkana ryhmässä, suljetaan kokonaan ryhmän ulkopuolelle tai jaetaan keksittyjä tai todellisia ikäviä juttuja, joilla vahingoitetaan toisen mainetta. “, Salmivalli toteaa. (Savon Sanomat, 25.08.2017).
Nettikiusaaminen voi johtaa pahimmassa tapauksessa jopa ihmisen itsemurhaan tai sen yrittämiseen. Jokainen kiusaaja jättää kiusaamaansa henkilöön aina jäljen. Vaikka kiusattu olisi vahva ja kestäisi henkisesti kiusaajan laukomat kommentit, antaisi kiusaajan kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ilkeät sanat satuttavat aina ja etenkin toistuvuuden kautta kiusattuun jää pysyvät jäljet. Vakavasti kiusattu saattaa sairastua mieleltään ja joutua loppuelämänsä elämään kiusaamisen aiheuttamien traumojen ja pelkojen sekä riittämättömyyden tunteen kanssa. Kiusatuksi joutumisesta jää pysyvät arvet ihmiseen iästä riippumatta ja kiusaaminen vaikuttaa ihmisen kehitykseen hyvin monilla eri tavoilla. Kiusaaminen voi aiheuttaa todella monenlaisia muutoksia ihmisessä. Ihminen voi kokea erilaisia tunnetiloja kuten pelokkuutta, itseinhoa ja hänen aggressiivisuutensa saattaa kasvaa. Tavallisia ovat myös kokemukset psykosomattisista stressioireista kuten unettomuudesta, kiputiloista ja syömishäiriöistä. Kiusaaminen vaikuttaa näkyvästi henkilön sosiaaliseen toimintaan; hän saattaa vältellä ja jopa pelätä toisten ihmisten seuraa, hän ei kykene luomaan sosiaalisia suhteita kiusaamisen ja petetyksi tulemisen pelossa ja nämä esimerkiksi lapsuusiässä koetun kiusaamisen oireet voivat näkyä yhä aikuisiän työelämän ja seurustelusuhteiden luomisessa. Kiusaamisen seuraukset voivat täten olla sekä välittömiä että pidempiaikaisia.
Nettikiusaamiseen on kehitetty sivustoja ja työkaluja, joilla sitä pyritään karsimaan ja tilanteisiin puuttumaan. Valvontaa on lisätty lisääntyneen kiusaamisen vuoksi ja myös kiusaamiseen ehkäisyyn on panostettu. Lapsille ja nuorille kerrotaan koulun lisäksi myös kotona nettikiusaamisesta, mitä se on ja millaisia vaikutuksia nettikiusaamisella on. Sovelluksien ylläpidoissa ollaan herätty kiusaamiseen ja väärinkäytöksiin ja esimerkiksi Australiassa on asetettu uusi laki, joka velvoittaa sosiaalisen median yrityksiä kitkemään väkivaltaista ja vastenmielistä materialiaalia, jota mediassa leviää(Satakunnan kansa, 4.4.2019) . Facebook on myös tarkentanut omia sääntöjään ja sieltä löytyykin nykyisin Kiusaamisen ehkäisykeskus, joka jakaa vinkkejä kiusatuille, vanhemmille ja opettajille. Vaikka kiusaamista vastaan ollaan pyritty astumaan voimakkain keinoin, kiusaamisen muodot ovat kehittyneet yhä viekkaammaksi eikä esimerkiksi poliisin resurssit riitä ratkaisemaan kaikkia tapauksia vaan usein kiusaaja pääsee kuin koira veräjästä. Monessa tapauksessa kuitenkin kiusaaja ja kiusattu tuntevat toisensa, joten tällöin vanhempien ja mahdollisesti opettajien tekemät ratkaisut ja toimenpiteet ovat hyvin merkittäviä tilanteen ratkeamisessa.
Alla olevaan kuvaan olen listannut erilaisia keinoja nettikiusaamisen hallintaan. (Pieni kirjoitusvirhepaholainen jäänyt kuvaan.. “Ota screenshot kiusaajan laittamista kuvista/viesteistä”, näitä voidaan käyttää todistusaineistona.
Muutama artikkeli kiusaamisesta sosiaalisessa mediassa sekä kiusaamisen vaikutuksia myöhempiin elämänvaiheisiin:
Neljä meistä on aloittanut tänä syksynä (2019) sosinomiopintonsa Laurean verkko-opinnoissa ja viides ryhmämme jäsen on jo tammikuussa 2017 aloittanut sosionomiopintonsa monimuotototeutuksessa Porvoossa. Tämä blogi kuuluu opintoihimme osana Hyvinvointi ja osallisuus -opintojaksoa.
Ansku – Suomea puolustava nuori nainen, jonka
työkokemus keskittyy maanpuolustukseen ja kaupan alalle. Lapset ja nuoret ovat aina olleet lähellä
sydäntä, tällä hetkellä lastensuojelutyö sekä sosiaalikuraattorin työnkuva
kuulostavat minulle sopivilta. Kiinnostus mielenterveyden ongelmiin ollut aina
läsnä ja haluan oppia aiheesta niin paljon kuin mahdollista, tämä kasvattaa
omaa ymmärrystä mt-ongelmista kärsivien ihmisten kanssa toimimiseen sekä antaa
avaimia tilanteiden ratkaisemiseen.
Tärkeimpänä asiana elämässä pidän perhettä ja perhesiteiden
vahvistamista.
Heini – Pitkään nuorten kanssa monenlaista ohjaustyötä
tehneenä ja kolmen lapsen äitinä erityisesti lasten ja nuorten hyvinvointi on
lähellä sydäntä. Kulttuuristen
menetelmien ohjaajana kulttuurihyvinvointi on erityinen kiinnostuksen kohteeni yhdessä
nepsy-valmennuksen kanssa.
Kristiina – ohjelmistosuunnittelijasta
erityisopettajaksi. Haaveissa lastensuojelutyö. Perheet, lapset ja nuoret
erittäin lähellä sydäntäni. Erityisesti erityislapset ja erityisperheet.
Isovanhempia unohtamatta. Arvostan yhteistyötä ja yhteiseen hiileen
puhaltamista.
Ninni – Olen työskennellyt lastensuojelun parissa jo 12-vuotta ja erityisesti lasten ja nuorten hyvinvointi on minulle tärkeä asia. Olen kiinnostunut omien isovanhempieni hoitamisen myötä myös vanhusten hyvinvoinnista ja haluaisin parantaa heidän asemaansa sekä tarjota heille laadukkaita palveluja.
Meri-Tuuli – Olen aloittanut sosionomiopintoni jo tammikuussa 2017 monimuototeutuksessa Porvoon kampuksella. Nyt syksyllä suoritan vielä muutamia opintojaksoja sekä opinnäytetyön aiheesta varhaiskasvatuksen pedagoginen johtajuus. Opinnäytetyön aihe jo varmasti viestii siitä, että olen kiinnostunut erityisesti varhaiskasvatuksesta. Työskentelen opintojen ohella varhaiskasvatuksen opettajan tehtävässä esiopetusryhmässä yksityisellä palveluntuottajalla. Tulevaisuudessa haluaisin kehittää itseäni myös varhaiskasvatuksen johtamistyöhön. Työssäni minua inspiroi lasten oppimisen, kasvun ja kehityksen havainnointi. Palkinto, jonka työstäni saan on lasten suora palaute sekä oma käden jälki, joka näkyy lapsissa.
Blogin ajatuksena on, että käsittelemme omissa
kirjoituksissamme hyvinvointia erilaisista opintojakson teemoista ja
aihepiireistä.
Hyvinvointi ja osallisuus – Tiimi 7 